Kriisi

Moikka ja mukavaa perjantaita! Sää ei todellakaan ole kuvan mukainen, mutta mitään muutakaan julkaisukelpoista kuvaa en nyt löytänyt tähän hätään. Tällä hetkellä sataa vettä aika kovaa ja on tosi harmaata. Sateista on ollut jo useamman päivän. Mulla on ollut superpaljon duunia ja tällä viikolla, kun saan pitää kaksi päivää ylityövapaata, oon ihan poikki. Eilen oli eka vapaapäivä ja nukuin aamulla ensin melkein ysiin saakka, mikä on todella harvinaista ja loppupäivän olin aivan zombie. Tänäänkin nousin sängystä vasta kasilta. Sekin on mulle myöhään, kun normaalisti nousen ihan viimeistään seiskalta. On kai toi ihanaa, että joskus saa nukkua myöhempään, mutta ihan pihalla oon heti pienestäkin unirytmin muutoksesta. 

Joskus vähän mietityttää, että miksiköhän sitä on tällainen, että joka ikinen pikkujuttu keikuttaa venettä. No joo.. ei joka ikinen. Toisten asioiden suhteen oon hyvinkin rento ja stressfree, mutta just tämmöset.. uni- tai ruokailurytmin muutokset aiheuttaa heti migreenin tai muuten tuntuu koko kropassa ja korvien välissä. Nyt just oon muutenkin liian kuormittunut ja huomaan, että esim. somen selailu ei sovi nyt tähän kohtaan ollenkaan. Liikaa ärsykkeitä on vaan liikaa ärsykkeitä.

Yhtäkkiä heräilen öisin miettimään sitä, kuinka mister A ja tytöt pärjää jos minä vaikka sairastun. Tai kuinka minä ja tytöt pärjätään jos mister A:lle sattuu jotain. Mietin, mitä esim. asuntolainalle tapahtuu jos toinen meistä jää yksi pyörittämään arkea ja mietin, miksi ei olla säästetty enemmän rahaa. Mietin, minkälaisia katastrofeja tässä on vielä maailmassa edessä ja mietin, miksi en oo paremmassa fyysisessä kunnossa, että olisin vahvemmilla minkälaisessa tahansa ääritilanteessa.

Menettämisen pelko on nostanut taas päätään. Se oli superpaha Tommin kuoleman jälkeen ja hellitti vähän jossain vaiheessa. Kun Saimi muutti meille, se taas vähän syveni uuden asian äärellä. Nyt huomaan, että kelaan liikaa. En (onneksi) paljoa uskalla edes miettiä sitä, että tytöille sattuisi jotain, mutta nyt kun ikää tulee lisää, alan näköjään miettiä meidän vanhempien sairastumista ym. Oon vähän helpottunut, että onneksi tytöt on jo noin isoja... että käytännön asiat sujuisi arjessa, vaikka toinen vanhemmista olisi poissa. Tai jos vaikka tulisi joku rahallinen ahdinko ja toinen meistä joutuisi myymään talon, ehkä tytöt on jo niin isoja, että ne jotenkin ymmärtää. 

Huh, turhan paljon pyörii nyt tommoset asiat mielessä. Tottakai on hyvä vähän miettiä ja varautua, mutta vähän sillain kevyemmin vois ehkä nämä asiat olla tässä arjessa mukana. Me lyhennetään koko ajan lainoja, laitetaan joka kuukausi sivuun vähän rahaa, meillä on vakuutuksia ja turvaverkkoakin ainakin vielä ja kunnostakin koitetaan pitää huolta... Että tässä kyllä tehdään asioita omien resurssien mukaan eikä vain lepäillä laakereilla. Tietyissä asioissa toki haluaisin onnistua paremmin, mutta kun ei rahkeet vaan riitä kaikkeen. Tiedän, että ei tarvikaan, mutta silti tällä hetkellä oon jotenkin pettynyt itseeni. En pidä ulkonäöstäni ollenkaan. Koen, että mun pitää pyydellä anteeksi olemassa oloani, koska olen ylipainoinen. Koen, että mulla on jotenkin vähemmän ihmisarvoa, kuin heillä, jotka pysyvät normaalipainossa. Nolottaa myös vähän se, että meillä ei ole kovin paljoa rahaa. Suuri osa meidän tutuista on taloudellisesti paremmassa asemassa ja paremmin palkattuja, paremmin palkatuilla aloilla, kuin me. Me tehdään toki molemmat sellaista duunia, josta tykätään älyttömästi ja oman työni koen hyvinkin tärkeänä ja merkityksellisenä.

Nyt huomaan, että välillä ärsyttää kun muilla on muka paljon hienompia juttuja. Oikeasti, käsitän kyllä hyvinkin, että en tiedä hölkäsen pöläystä kenenkään rahatilanteesta tai siitä, millä kenenkin talot ja autot on maksettu. Eikä se mulle kuulukaan yhtään millään tavalla. Me kaikki ollaan tehty erilaisia ratkaisuja elämässä ja tulotason lisäksi meidän kaikkien menorakenne on erilainen. Ja oikeasti käsitän todella hyvin myös sen, että monilla ei oo puoliksikaan asiat yhtä hyvin kuin meillä. Mulla on nyt joku oma hiton vaihe, josta pitää vain päästä yli. Neljänkympin kriisi taitaa olla nyt todellisuutta.

No niin, että semmonen oksennus tällä kertaa. Vähän pintapuolinen raapaisu sieltä täältä. Tuskin edes huomaa, että vähän on nyt sekavaa aikaa. Parasta on se, että oon ihan hajalla näistä asioista ja sitten kuitenkin samalla ymmärrän, että oon ihan urpo :D Enemmänkin olis voinut avata ja selittää näitä että vaaaaarmastikaan ei olis kukaan ymmärtänyt väärin, mutta nyt loppuu aika kesken. Ja nykyään oon jo niin pitkällä, että ei niin paljoa edes haittaa jos ei kaikille ihan aukea. Ei se aina voikaan. Nyt täytyy lähteä Saimin kanssa ulos ja kauppaan. Heippa!

Sannis