Hämärää

Keskiviikkoaamu. Alkuviikko on ollut jotenkin erikoinen. Oon keitellyt itselleni pussipastaa etäduunin lomassa ja pohtinut, mihin suuntaan haluaisin elämässäni kulkea. Kävin Jyskissä viime viikolla ja ostin valkoisen kuusikynttilän ja tuon ihanan tuikkukupin. En edes muista, koska viimeksi olisin ostanut jotain sisustushommaa. Ostin muutaman kulhonkin, koska meillä astiat alkaa vedellä viimeisiään. Pieni juttu, mutta tuntui jotenkin ihanan uudelta ja freesiltä.

Eilen kävin Vaasaopiston kurssilla. Oon jo pitkään pitänyt silmällä, josko jossain järjestettäisiin Lightroom-kuvankäsittelyohjelman peruskurssi ja nyt sellainen löytyi. Tiistai-iltaisin mä olen tiukasti töissä. Lightroom on kuitenkin mun työkaluni ja tämä kurssi järjestyi työajalle.

Vitsi, miten outoa kaikki oli. Opisto on siirtynyt rakennukseen, jossa aikanaan oli Vaasan ammattikorkeakoulu. Oon käynyt siellä viimeksi vuonna 2004 opiskeluaikoina. Luokassa, jossa nyt oltiin, oon ollut ainakin saksan ja ATK:n tunneilla. Opettaja oli entinen baarin portsari, joka on kuulemma nähnyt mut todella usein. Naurettiinkin, että se on tainnut olla about samoihin aikoihin, kun oon noita koulun penkkejäkin kuluttanut. Nyt vain mietin, että eikö kurssi voisi loppua vaikka kahdeksalta, kun yhdeksän on niin kauhean myöhään. Kauas on kuulkaa noista baariajoista kuljettu :D

Oli hämärää olla muissa, kuin jumppa- tai lenkkivaatteissa. Oli ihan hämärää hengailla vieraiden aikuisten ihmisten kanssa. Tuntuu, että korona-aikana sitä on vaan kierretty vieraat ihmiset mahdollisimman kaukaa. Oli hämärää, että opistolla oli kahvila auki. Oletin automaattisesti ettei varsinkaan tähän maailman aikaan olis, mutta niin vain ostettiin kahvit ja istuttiin samassa pöydässä juttelemassa muina naisina ja miehinä valokuvaamisesta. Ei laskettu turvavälejä eikä mietitty pitääkö käyttää maskia. Kurssilla meitä on vain viisi. Kotiin lähtiessä mun vieressäni istunut tyttö huikkasi: "Nähdään ensi viikolla!". Mua alkoi melkein itkettää. Koska viimeksi olisin tehnyt jotain tommosta vain itseäni varten? En muista. Ja ens viikolla menen uudelleen.

Koko homma tuntui jotenkin tosi isolta jutulta. Sitä on vähän vaikea selittää, mutta mutta.. kirjoittaja usein unohtaa itsensä. Vaikka oon kova analysoimaan kaikkea ja ymmärrän, että venytän usein rajojani liikaa, en siltikään löydä oikeutusta sille, että ajattelisin välillä myös vain itseäni. Aina välillä elämä kuitenkin muistuttaa, että mitään mitaleita ei täällä jaella, vaikka kuinka laittaisi muiden tunteet ja tarpeet aina omien edelle. Sitten sovittelen marttyyrin viittaa olkapäille, kun koen, että mietin muiden tunteita paljon enemmän, kuin muut mun tunteitani. Nyt taitaa olla aika taas pakkailla viitta jemmaan ja antaa pölyttyä. Vaikka vähän pidemmänkin aikaa. Elämä on tietyissä asioissa aika pitkälle sitä, mitä siitä itse tekee.

Mukavaa tätä päivää!

Sannis