Business as usual

Koulut on alkaneet, töissä alkaa syksykiireet nostaa päätään ja business as usual. Serkun häät juhlittiin pari viikkoa sitten ja Kanadan sisko on pelipaikalla. Juustokakulla herkuteltiin mutsin eli mummun serkun luona ja kukkia vein viime viikonloppuna ystävälle, kun vietettiin yhdessä iltaa. Mökille ehdittiin yhtenä iltana viime viikonloppuna, kun sää oli kirjoittajalle täydellinen; vähän viileämpi ja vihdoin raikas.

Migreeni on kiusannut koko elokuun, koska sään raikkaus jäi tuohon yhteen iltaan ja muuten on kosteaa ja nihkeää. Niin tänäänkin. Vielä ei oo oireet tälle päivälle alkaneet ja laitan kaikki sormet ja varpaat ristiin ettei alkaisikaan, koska alan olla niihin jo ihan hiton väsynyt. Viime viikolla yhtenä aamuna tuli kuppi täyteen ja yhtäkkiä Saimin aamukävelyn jälkeen purskahdin itkuun keittiön pöydän ääressä. Ei vaan taas jaksaisi tätä jatkuvaa huonoa oloa, pahoinvointia, särkyä, lihasjumeja, vatsan turvotusta ja aivan järjetöntä hikoilua. 

Hikoilu on se, joka on nyt ärsyttänyt kaikista eniten. Kuulostaa aika mitättömältä. Mitä nyt pienestä hikoilusta? Kun kaikki vaatteet on hiestä märät koko ajan, hiki valuu noroina pitkin ohimoita, kasvoja ja selkää jatkuvasti ja vaatteet pitää vaihtaa monta kertaa päivässä, niin ei homma tunnu enää kovin pieneltä. Yök! Viime päivinä oon jättänyt pyörääkin työmatkoilta kotiin ja lähtenyt autolla ihan vaan siitä syystä, että kestä sitä hikistä, ällöttävää, epäsiistiä fiilistä enää. Ei auta, vaikka kävisi pyöräilyn jälkeen suihkussa. Liike on kuitenkin liikaa siinä olotilassa ja hiki ei laannu moneen tuntiin.

Normaalisti oon sitä mieltä, että raitis ilma ja pieni liike on hyvästä. Esim. flunssassakin käyn aina vähän kävelyllä voinnin mukaan, mutta migreenissä pitäis kyllä ymmärtää pysyä aloillaan. Oon sataprosenttisen varma, että oman kunnon huonontumiseen ja palautumisen hidastumiseen vaikuttaa täysin tämä mun tyyli, jossa en anna kropalleni mahdollisuutta levätä silloin, kun pitäisi. En vain näe miten se olisi mahdollista, kun ottaa huomioon mitä teen työkseni. Eri asia jos kohtauksia tulisi kerran vuodessa ja silloin jäisi töistä kotiin, mutta nyt homma on ollut lähes jatkuvaa, enemmän tai vähemmän taas jo useamman viikon ajan enkä näe, että voisin monta viikkoa olla pois jumpista.

Ohjatessa tulee kai aina jonkinlainen adrenaliinipiikki, joka työntää migreeniä taka-alalle, mutta jälkeenpäin se kostautuu kyllä. Kylmä totuushan on kai kuitenkin se, että stoppi tähän varmasti jossain vaiheessa tulee. Tavalla tai toisella. Oon alkanut tunnustella ajatusta siitä, että ohjaisin ainoastaan rauhallisia tunteja. Ne on alkaneet tuntua enemmän ja enemmän omilta viime kuukausina, mutta vielä ajatus pelkästään niistä tuntuu aika vieraalta.

No joo.. semmonen migreenipäiväkirja :D Uskon ja toivon, että helpottaa, kun säät tästä muuttuu. Migreenistä huolimatta yleisolotila on jotenkin iisimpi, kuin kesän alkaessa. Vaikka hommaa on taas ollut paljon ja välillä kalenterin lukeminen ahdistaa, oon kuitenkin pystynyt tekemään juttuja, jotka auttaa vähentämään kuormitusta omassa arjessa. Lähden tähän syksyyn aivan hyvillä mielin ja tuntuu, että kyllä tästä hyvä tulee taas.

Mini tahtoisi käydä salilla, mutta on meidän salille vielä liian nuori. Oon luvannut, että käydään katsastamassa paikallinen pieni perhepunttis, johon lapset saa tulla mukaan jumpalle. Eihän ton ikäiset mitään varsinaista salitreeniä saa tehdäkään, mutta kyllä jotain pientä jo tietysti. Hullulta tuntuu, että täytyy alkaa maksamaan kuntosaliasiakkuutta, kun salilla hengailee jo muutenkin joka päivä, mutta se on nyt ainut harrastusjuttu mikä miniä kiinnostaa, joten kokeillaan kokeillaan. Olin miettinyt tälle syksylle jotain omaa harrastusta monen vuoden tauon jälkeen...laulutunnit kiinnostelee, mutta nyt kun neljätoistaveellä on viikottain lehtien jako, taitaa siinä auttamisessa mennä kirjoittajan oma harrasteluaika. 

Näyttää vähän siltä, että ratsastus jää hetkeksi tauolle. Talli, jossa neljätoistavee kävi vielä keväällä, lopetti tuntitoiminnan eikä meillä oo nyt ollut puhetta mistään muustakaan tallista. Näyttäis vähän siltä, että ratsastelija itse kaipaa taukoa ja sen verran on kallis harrastus ettei sinne viitti ketään väkisin tukkia. Salilla se on nyt tämä meidän kasiluokkalainenkin käynyt. Useimmiten mummun kanssa, mikä on ihan tosi kiva juttu. En tiedä kuinka paljon siellä treeniä tekee, mutta pääasia, että lähtee ja saa pidettyä vähän liikuntarutiinia yllä.

Semmosia hommia täällä. Nyt Saimin kanssa kävelylle ja sen jälkeen töihin. Viikonlopuksi lähdetään neljätoistaveen kanssa Helsinkiin. Mister A, mini ja Saimi jää kotiin puuhailemaan omiansa.

Kivaa päivää!

Terkuin,

Sannis