10 vuotta

19. elokuuta vuonna 2011 kirjoitin ensimmäisen blogipostauksen. Postauksessa kirjoitin Tommin syntymästä. Perustin After the storm-blogin siksi, että mulla olisi paikka, jossa käsitellä kohtukuolemaa ja lapsen menettämiseen liittyviä tunteita. En tiennyt blogeista kovin paljoa enkä ollut seurannut mitään blogia aktiivisesti. Oma syntyi hetken mielijohteesta. 

Kirjoittaminen on aina ollut lähellä mun sydäntäni ja blogi oli täydellinen tapa päästä tuulettamaan ajatuksia. Postauksia tuli ensimmäisinä vuosina tiuhaan tahtiin. Kirjoitukset oli täynnä elämää; surua, iloa, ärsytystä ja kiitollisuutta. Avasin omia ajatuksiani lapsiperheen arjesta, sisustuksesta, painonpudotuksesta, työstä, loppuun palamisesta ja kaikesta mitä elämä silloin sisälsi. Avoin ja sarkastinen tyyli ilmeisesti puri ja lukijoita alkoi kertyä Aloin harjoitella valokuvaamista ja Vaasaan muodostui aika kiva bloggaajaporukka. Kävin vaikuttajatapahtumissa ja tein kivoja yhteistöitä eri firmojen kanssa. 

After the stormin tie tuli päätökseen aika tarkkaan viisi vuotta sen alkamisesta. Loppua kohden seuraajia oli niin paljon, että joukkoon alkoi mahtua niitäkin, joita mun kirjoitukseni ärsyttivät. Jos vaikuttajana ja isomman blogin kirjoittajana täytyy kestää typerät kommentit, oli mun valintani pienentää piirejä. Blogin kirjoitukset oli meidän elämää ja kirjoittajan omia tunteita ja sen oli tarkoitus tuoda pelkästään hyvää fiilistä. Vaikka negatiivista ei ollut kovin paljoa, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että en kaipaa edes sitä vähää. 

Halusin piilottaa vanhat tekstit. Tuntui, että en ollut enää se sama ihminen, joka viisi vuotta aiemmin oli blogin aloittanut. Halusin myös piilottaa jutut tytöistä. En halunnut, että niitä pääsee lukemaan joku, jolla ei ole hyvät aikeet. Päätin yhteistyöt ja After the storm sulkeutui mun ikiomaksi aarteekseni, jota nyt pikkuhiljaa siistin kompaktimpaan pakettiin tytöille aikanaan luettavaksi. Nyt kun luen postauksia, osan kohdalla vähän korvia kuumottaa. Selkeästi sometaidot karttuu pikkuhiljaa ja varmasti ikä ja elämäntilannekin tekee kirjoituksista vähän erilaisia.

Life 2.0 alkoi hyvin nopeasti After the stormin jälkeen. Aluksi oli vähän vaikea löytää uuden blogin tyyliä. Henki oli sama, kuin edellisessä, mutta varoin menemästä liian syvälle. Aluksi myös pelkäsin turhan paljon, että ärsytän. Tyttöjen kasvokuvat jäi lähes kokonaan pois ja myös kirjoitukset tytöistä väheni huomattavasti. Pidin blogia vähän enemmän jemmassa ja halusin, että paikalle löytää vain ne, joita kirjoitukset kiinnostaa eikä ne, joita ne ärsyttää.

Viime vuosina postaustahti on hiljentynyt jonkin verran. Välillä jo suljinkin blogin lukijoilta, vain avatakseni sen hetken päästä uudelleen. Blogien aika on ollut ohi jo pitkään. Koin, että mullakaan ei ole enää sanottavaa, mutta olin väärässä. Halusin kirjoittaa, mutta en osannutkaan tehdä sitä vain pöytälaatikkoon. Kuitenkin ajatus siitä, että joku lukee ja ehkä jättää joskus kommentin, kantaa eteenpäin. Kirjoitukset kulkee aika pitkälle samaa kehää.. juhlapyhät, tyttöjen syntymäpäivät, Tommin syntymäpäivä, meidän hääpäivä, kesälomahommat ja syksyn metsäretket. Koen, että olen tylsempi kuin ennen enkä osaa enää kirjoittaa hauskasti ja sarkastisesti, mutta on ihanaa, että joku jaksaa silti lukea.

Blogin FB-sivu on suljettu kauan sitten. Pitkään aikaan en ole maininnut blogipostauksista edes omalla IG-tilillä. En kaipaa jättiläismäistä yleisöä. Riittää, kun tiedän, että ruudun takana on joku. Yhteistyöpyyntöjä tulee nykyään vähän ja useimmat niistä hylkään. Mielelläni teen yhteistöitä, jotka on oikeasti lähellä mun sydäntäni, mutta kaikki muut jätän tekemättä. Kommenttejakin tulee nykyään vähän. Niitä toivoisin enemmän. Uskon, että tämän blogin lukijat on aika uskollisia seuraajia ja monet on olleet mukana jo pitkän aikaa. Välillä koen, että kaikki on jo kirjoitettu.. kaikki kodin nurkat kuvattu ja jokaisen joulun tarina kerrottu, mutta aina sitä kuitenkin löytyy jotain mistä haluan postata.

Kymmenen vuotta nämä kirjoitukset on eläneet mun mukanani. Aina ne ei ole kaikkia miellyttäneet, mutta oon ylpeä siitä, minkälaisen muiston ja päiväkirjan oon luonut. Selailen itse blogia aina silloin tällöin taaksepäin ja toivon, että myös tytöt haluaa nämä joskus lukea. Bloggaaminen on tuonut mun elämääni iloa, kivoja tapahtumia ja mahtavia tyyppejä. Bloggaamisen kautta oon oppinut uusia juttuja ja myös duunissa työnkuva on muuttunut koko ajan enemmän sisällöntuotannon suuntaan. Uskon, että kymmenen vuoden kuluttua oon kertomassa muistoja kahdeltakymmeneltä blogivuodelta.

Kiitos, että olette mukana <3

Sannis