Kompromissi

Sunnuntai. Viime yö oli ensimmäinen yö koko viikolla, kun en herännyt miettimään duunijuttuja. Olin suunnitellut, että lähden eilen aamulla jumppaan sillain asiakkaan ominaisuudessa, mutta kun perjantain ja lauantain välisenä yönä taas valvoin ja kelasin jotain, mitä vois aivan hyvin kelata myös maanantaina töissä, päätin että nyt meen Myllykadun sijaan metsään.

Jouduttiin käydä lähdöstä keskustelua ykstoistaveen kanssa. Se ei enää tahtois mukaan. Ei oikein kiinnosta lenkit. Yritän parhaani mukaan luovia jossain välimaastossa.. etten muka pakottaisi ja tekisi liikkumisesta vielä inhottavampaa, mutta silti kuitenkin vaivihkaa pakotan, koska tuntuis ihan hölmöltä jättää yksi yksin kotiin kun muut lähtee. Oon sitä paitsi vähän huolissani ykstoistaveen kunnosta. Kyllä se kavereiden kanssa silloin tällöin kävelee pidempiäkin matkoja ja hyppii keppariesteitä, mutta liian vähän on liikettä arjessa mun mielestäni ja joudun kyllä niellä harmitustani, kun pyöräillessä typy ei meinaa jaksaa pysyä meidän muiden matkassa. Tottakai mennään rauhallisemmin ja kannustetaan ja koitetaan hoitaa homma himaan just niinkuin kuuluukin, mutta silti..aaargh! Eipä sitä itekään ykstoistavuotiaana ymmärtänyt kuinka tärkeää liikkuminen ja ulkoilu on. Otti vaan päähän, kun mutsi patisti koiran kanssa ulos.

Vielä nyt onneksi käy aina niin, että kun vaan päästään matkaan, paranee mieli yleensä ja metsässä ykstoistaveekin on yleensä ihan tyytyväinen. Lähteminen on aina varmaan jotenkin senkin takia hankalaa, kun pitää keskeyttää omat puuhat. Ja kävely sujuu typyltä huomattavasti paremmin. Pyöräily jostain syystä tökkii. Meillä on vain nuo ulkoilumaastot tossa sopivasti niin, että on ihan perfect ajella pyörällä polkujen alkuun, kävellä siellä rundi ja pyöräillä takaisin. Oon luvannut, että aina otetaan eväät, niin se tekee hommasta kivempaa ja kepparinkin lupasin köyttää pyörän jopparille jos se vain auttaa asiaa. Oon myös pyytänyt, että typy ite ehdottaisi jotain, miten haluaisi liikkua. Kyllä me muut sitten lähdetään mukaan jos vain tulee joku ehdotus. 

Juteltiin eilen ja tehtiin vähän kompromissia. Ehdotin, että jos etukäteen jo varautuisi siihen, että viikonlopun toisena päivänä tehdään yhdessä joku ulkoiluhomma ja toisena päivänä ei oo sitten pakko lähteä mukaan, vaikka me muut lähdettäis. Ulkona pitäis kuitenkin sinä toisenakin päivänä olla edes puoli tuntia.. vaikka rappusilla istua :D No joo.. ei se nyt ihan suorilta mennyt läpi, mutta kyllä mä loppuviimein myöntävän vastauksen sain. Toki, typy alkoi puhua, että haluaisi mennä tanssitunnille ja löydettiinkin lauantaille passeli tunti, jota lähtee nyt ensi viikolla kokeilemaan. 

Huh, on nää vaikeita hommia. En jotenkin ollut osannutkaan tähän varautua, että tämäkin aika tulee näin nopsasti, kun meidän seura ei niin kiinnostakaan. Ykstoistavee kun on aina ollut semmonen, että lähtee äitin kanssa vaikka kuuhun. Yritinkin eilen typylle selittää, että me niin tahdottais sen kanssa vielä olla niin kauan kun pystytään ennen kuin se muuttaa pois kotoa. Sain vähän hölmistyneen katseen. Siihen on kuulemma monta vuotta vielä. Kun muistutin, että ihan justhan se oli vauva ja nyt on yhtäkkiä pian kaksitoista vuotta hujahtanut, ei se sanonut enää mitään.

Tänään lähdin porrastreeneihin kaverin kanssa. Kysyin ykstoistaveeltä jos se lähtee mukaan. Sitä vähän nauratti, kun se kuittas: "Kiitos ei!". Meinasin ite kuitata ensin samalla tavalla, koska tämä viikko piti olla kevennysviikko, mutta lähdin kuitenkin. Kaipaan ihan selvästi nyt sitä kuuluisaa omaa aikaa. Jotain, mikä ei oo duunia ja mikä on vain ja ainoastaan mulle.

Sannis