Valitusvirsi

Voi mitä ihmettä täällä meillä oikein tapahtuu? Kaikki on vähän jotenkin hoooohhoijjaa! Oon stressaantunut, vaikka en millään tahtoisi tai jaksaisi olla. Koska varmaanhan joku tahtoo olla stressaantunut hei... vai? :D On semmonen kummallinen blääh-olotila. Ei oo ihan täysin paskaa, mutta ei oikein kivaakaan. Huomaan, että huokailen kaiken aikaa ja oon jotenkin turhautunut. Nukun vähän huonosti, enkä oikein tiedä mitä haluaisin milloinkin tehdä. Rasittaa Korona-uutisoinnitkin ja ottaa aivoon kun jengi reissailee ulkomailla vailla huolen häivää samalla, kun ite on ihan resseissä jokaisesta omasta liikkeestä..ettei vaan nyt tekis mitään väärää. Normaalistihan tunnen kovaa ja korkealta tai ihan pohjamudista, mutta on nyt kaikesta jotenkin terä pois. Kaikki on vähän semmosta harmaata tasapaksua mössöä.

Tytöt on kans jotenkin hämäriä. Molemmat heräilee öisin ja itkeskeleekin välillä. Välillä on kuuma ja välillä pelottaa. Molemmat odottaa kyllä kovasti, että koulu jo alkaisi ja alkaa varmaan vaan tylsyys vaivata. Aina tässä loppukesästä tuntuu, että aletaan jo vähän kyllästyä toistemme seuraan, kun on oltu yhdessä koko ajan. Tytöt tahtois mummalle yökylään viikonloppuna, mutta ei mulla ja mister A:lla oo kyllä mitään ihmeellistä puuhaa tai suunnitelmia. Saavat tottakai mennä jos mummalle passaa, niin tulee vähän vaihtelua. Kun arki alkaa, tulee noita yökyläpuuhia taas vähemmän, kun pyhitetään viikonloppuja omalle perheelle. 

Mister A vaihtaa duunipaikkaa ja aloittaa uudessa ensi viikolla. Irtisanoutui itse ja lähtee tosi innoissaan uusiin hommiin. Työmatka pitenee ja työajat vähän muuttuu. Meillä on töissä kaikki hyvin epävarmaa.. Koronatilanne vaanii koko ajan nurkan takana ja mua ahdistaa jo valmiiksi mahdollisuus siitä, että jumpat laitetaan tauolle. Koitan tässä nyt vain elää päivä kerrallaan ja olla miettimättä liikaa. Epävarmuus vain on mulle hitsinmoista myrkkyä. Mun pitää tietää missä mennään, milloin mennään ja miten mennään. Sen takia tämä kai joskus onkin niin hemmetin hankalaa, kun harvemminpa sitä hommat kovin pitkään menee ihan smoothisti omien suunnitelmien mukaan.

Äh, ärsyttää kirjoittaa tämmöstä valitusvirttä. Matalalentoa on menty koko vuosi ja voi että se voi syödä mua. Tahtoisin niin vain olla iloinen ja pirteä enkä koko ajan kuulostella, että nytkö se uupumus tai burn out on taas nurkan takana. Tuntuu, että kun sen on kerran kokenut, on kynnys väsymiseen paljon matalampi. Sietokyky ei oo ollenkaan samalla tasolla, kuin joskus ennen. Toki ikä tuo mukanaan tietynlaista hyväksymistä ja vähän semmosta "whatever" - asennetta, mutta kun henkinen kuormitus nousee korkeaksi, alkaa kaikenlaiset turhatkin huolenaiheet hiipiä taas mieleen. 

Että voi ny plääh!
Sannis