Miten meni

Nyt kun ysivee on tosiaan jo ysivee, väistämättä hiipii ajatuksia mieleen siitä, että miten tää nyt meni. Maailmahan ei varmaan tänäänkään toivottavasti lopu ja vuosia on vielä paljon jäljellä, mutta tänään tuon ysiveen pikkulapsiaika on kuitenkin ohi. Nyt on turha enää miettiä, olisko pitänyt tehdä jotakin jotenkin toisin tai olisko pitänyt olla parempi. Pistää silti kuitenkin vähän mietityttämään..

Kuinka usein sanoin etten ehdi?  Kuinka usein olin iltaan saakka töissä? Kuinka usein käskin kasvattaa paksumman nahan ja jättämään typerät jutut omaan arvoonsa, kun olisin voinut ottaa yhteyttä kaverin vanhempiin ja kertoa, että mun lastani kohdeltiin huonosti? Kuinka usein jätin iltasadun lukematta, koska olin väsynyt? Kuinka usein en ymmärtänyt tehdä just oikein ja sanoa just oikeita asioita, että mun lapseni saisi ne parhaimmat eväät maailmaan? Kuinka usein menetin hermoni?

Mun mielestä kamalaa on se, että en muista ysiveetä pienenä. Kyllä mä muistan, että se osasi ulkoa kaikki lauseet muumikirjoista ja että se rakasti Risto Räppääjää. Mutta tuntuu etten kuitenkaan ihan oikeasti muista. Oon lähes varma, että Tommin kuolema vei multa molempien tyttöjen vuosista monta, mutta sitten taas toisaalta.. on ne äitiyden ensimmäiset vuodet semmosta väsyä ja epävarmuutta joka tapauksessa, että muistaako muutkaan niin hyvin?

Loinko tyttärelleni tarpeeksi hyvän perusturvallisuuden tunteen? Sellaisen, että se tietää, että kotiin voi aina tulla ja äitille voi aina kertoa...että kotiin pitää aina tulla ja äitille pitää aina kertoa? Osasinko opettaa, kuinka toisia ihmisiä kohdellaan? Sainko menemään takaraivoon saakka, että valehtelu on aina pahin vaihtoehto? Rakensinko ysiveelle tarpeeksi hyvän itsetunnon ja onnistuinko opettamaan hyvän ja huonon itsekkyyden eron? Ja siis kyllä, kaksihan meitä vanhempia täällä on, mutta lähinnä nyt tätä omaa rooliani tässä pohdin.

No joo, moni näistä asioista varmastikin kehittyy ja muuttuukin vielä, mutta siis kuiteskin.. kyllä kovasti mietityttää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Yhtäkkiä tuntuu, että aika loppuu kesken. Kun oikein ajattelen asiaa, ymmärrän, että nythän se vasta alkaa. Elämän seuraava vaihe. Mutta kuinka kamalaa ja ihanaa, kuinka katkeransuloista se onkaan, että lapset kasvaa ja menee omia menojaan kavereiden kanssa. Että yhtäkkiä me voidaankin olla jo vähän enemmän mister A:n kanssa kahdestaan. Että yhtäkkiä kuvittelen, että elämä on eletty ja sitten tajuan, että mennyttä onkin vain yksi vaihe siitä.. että itsehän en ole edes neljääkymmentä vielä.

Siksi halusin minimoida jotain elämästäni. Siksi halusin poistua parista some-ryhmästä ja laittaa Instagram-tilin yksityiseksi, kun yhtäkkiä tuntui, että aika mun lasteni kanssa lentää ihan liian nopeasti. Halusin säästää aikaa jostain muualta ja antaa sitä enemmän tytöille. Halusin sulkea aikaisempaa suuremman osan meidän elämästä vain meille ja varmistua, että teen asioita siksi, että haluan, enkä siksi että saisin hyvän valokuvan. Huomaatteko muuten, kuinka tuohon ajautuu huomaamatta? Mihin tahansa menee, silmä etsii automaattisesti paikkaa, josta saisi parhaan kuvan. Toki, hyvät kuvat on ihania ja valokuvaaminen on ihan parasta, mutta jos tulee vähän huono omatunto silloin jos ei kuvaa jokaista kivaa juttua, saattaa olla aika lyödä vähän jarrua päälle.

Niin. Kaikenlaisia ajatuksia on taas mielessä pyörinyt viime aikoina. Niin kovasti oon koittanut pitää täällä viime kuukausina jutut semmosella aika yleisellä tasolla ja ei-niin-henkilökohtaisina, että nyt tuntuu jotenkin vaikealta saada ajatusten virtaa tähän näppäimistölle, kun kyse onkin niistä itselle isommista jutuista. Sopivasti osui tähän kohtaan kuitenkin se eskarin kotikäynti. Silloin kun kysyttiin omia vahvuuksia äitinä...

Niin... Kuinka usein laitoin lapset etusijalle? Kuinka usein halasin? Kuinka usein otin syliin? Kuinka usein lohdutin, kun oli paha mieli? Kuinka usein kehuin? Kuinka usein kannustin? Kuinka usein opetin, että konflikteista kavereiden kanssa voi oppia selviytymään itsekin eikä aina tarvita aikuisten apua? Kuinka usein opetin toisten huomioon ottamista, anteeksi pyytämista ja anteeksi antamista? Kuinka usein kerroin yöllä, että ei tarvitse pelätä, koska äiti ja isi on tässä? Kuinka usein vein hiihtämään, luistelemaan, uimaan, näkemään maailman eri paikkoja? Kuinka usein näytin, että arjestakin voi tehdä juhlaa? Kuinka usein opetin, että kannattaa olla sopivasti ylpeä ja sopivasti nöyrä? Kuinka usein tein kaikkeni, että tytöillä olis hyvä olla?

Aika usein.

Sannis