Äiti, miksi sä itket?

Viikonloppu meni hujauksessa. Pari tiukkaa palautteenantotuokiota syntyi tyttöjen kanssa, kun alkaa koko jengi olla ihan vähän väsyneitä näihin viimeisiin viikkoihin.  No, vaikka olin yli väsynyt, oli meillä kivaa, koska saatiin kavereita kylälle lauantaina ja sunnuntaina. Tokaluokkalainen pääsi ekaa kertaa kaverin kanssa kahdestaan leffaan ja voi sitä riemua. Minä toki vein saliin asti, mutta kuiteskin. Ite pääsin muutaman taukoviikon jälkeen mäkitreeneihin. Aloiteltiin varovasti ja otettiin puolet normaalia lyhyempi setti. Myöhemmin selvisi, että liikaa se oli sekin. 

Viikonloppuna näytti tosiaan siltä, että vihdoin alkaa hommat palautua normaaliksi. No, väärässä olin. Ei jaksais enää edes valittaa, mutta sanottakoot, että flunssa ei todellakaan ole vielä häädetty. Viime viikolla ja eilen oli niin ihanaa nähdä ihmisiä jumpissa ja olla viikon tauon jälkeen omassa elementissä, mutta vaikka kuinka mieli olis niin valmis rokkaamaan, kroppa pistää hanttiin. Ääni ja henki kulkee huonosti ja olo on karsea. Nyt on myös tokaluokkalaisen vuoro sairastaa mutsin seurana. Tänä aamuna se kysyi: "Äiti, miksi sä itket?". No, äitihän alkaa olla ihan vähän väsynyt ja pillahti vaan itkuun, kun harmittaa niin kovaa. Viidettä viikkoa mennään tätä lajia. Oon pitänyt just viittä viikkoa jonain maagisena rajana, koska parikin tuttavaa on nyt kertonut viiden viikon flunssasta. Jee, ei enää siis paljoa jäljellä ;D Just kirjoitin viestiin duunikamuille, että hetken päästähän tämmösiä viikkoja ei enää muistakaan. Että koitetaan rämpiä sinne asti.

Vähän mulla on muuten välillä semmonen olo, että ei ehkä sais kertoa näin paljon, että on surkeeta. Että mitäköhän ihmiset ajattelee. Että mitä jos niille tulee mun valituksista semmonen olo, että meillä sairastetaan paljon. Kun muuthan saa kyllä sairastaa, mutta omalla kohdallahan se on jotain heikkoutta ja huonoutta, jollain tavalla hävettävää olla kipeänä. Ja monilla muillahan on se tapa, että kerrotaan (somessa) vain jos on jotain kivaa kerrottavaa. Eikä siinäkään oo mitään pahaa. Eihän kaikkien tarvikaan sairastapauksiaan julistaa koko maailmalle. Sitten kuitenkin mietin, että miksipä en voisi kertoa. Kun se kerta mua vähän helpottaa. Kun en mä osaa kenellekään soittaa ja tilittää, että nyt on kuulkaa paha mieli. Mister A:kin kysyi eilen, kun jo illalla itkua väänsin, että mikä murua murehduttaa. Että sillekin onnistun huomaamattani esittämään niin kovin reipasta, vaikka oikeesti oon ihan loppu. Niin, että tämä kirjoittaminenhan taitaa olla vähän niinku mun ainut keinoni :D Nytkin jo tässä vähän hymähtelen, vaikka aloitin kirjoittamisen ihan romuna. Kiva, kun ootte siellä!

Pysykää terveinä!

Sannis