37

Tänään on allekirjoittaneen syntymäpäivä. 37 tulee mittariin. Hassua jotenkin, koska oon jo pidemmän aikaa mieltänyt itseni nelikymppiseksi. Tasakymppiinhän on kuitenkin vielä kolme vuotta aikaa. Nyt se tuntuu pitkältä. Jälkeenpäinhän se on sitten vain yksi hujaus. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän osaa jotenkin arvostaa ja elää hetkessä. Jotenkin sitä ymmärtää ihan eri tavalla, mitä on.

Meinasin kirjoittaa "Mitä on saanut" tai "Mitä on annettu". Aloin kuitenkin miettiä, että miksi me ollaan aina saatu ja miksi meille on annettu? Miksei sitä koskaan osaa ajatella, että "Mitä olen itse itselleni luonut". Tokihan meillä täällä ensimmäisessä maailmassa on hyvät lähtökohdat annettu ja ollaan etuoikeutettuja niin monella tapaa. Minäkin sain syntyä perheeseen, jossa ei koskaan tarvinnut pelätä vaikkapa väkivaltaa tai etsiä mutsia tai faijaa baareista keskellä yötä. Sain eväät, joiden tuloksena omaan hyvin vahvan oikeudentunnon. Osaan sanoa kiitos ja ole hyvä, osaan tervehtiä kaupan kassalla ja osaan ottaa muut ihmiset huomioon. Mun lapsillani on etuoikeus huikeisiin isovanhempiin. Mutta miksipä sitä ei voisi joskus vähän nostaa kissan häntää ja ajatella, että mulla on niin paljon, koska mä olen sen itse itselleni tehnyt ja luonut. Tuntuisko se liian ylimieliseltä? Suomalaisten pitää olla aina nöyriä ja kiitollisia. Ja sitä kirjoittaja kyllä hemmetti soikoon on, mutta tänään, edes yhtenä päivänä vuodesta otan kunnian  myös itselleni.

Mä olen 37-vuotias. Upeiden tyttärien äiti ja mahtavan miehen vaimo. Mulla on työ, jota rakastan enkä voisi kuvitella tekeväni mitään muuta. Elämä, jonka olen rakkaiden ihmisten avulla ja tuella rakentanut muuttuu koko ajan, vuosi vuodelta paremmaksi. Välillä on niin raskasta, että tekee mieli lyödä hanskat tiskiin, mutta silloin ystävät ja läheiset muistuttaa olemassaolostaan ja siitä, mihin oikeasti pystyn ja mistä mut oikeasti on tehty. Silloin meikämuikkeli vetää kiltisti vanttuut takaisin käteen ja alkaa suuriin puuhiin. 

37 vuotta. Kaikki ei pysyneet matkalla mukana. Niin se vain menee. On helpottanut paljon, kun on ymmärtänyt, että osa ihmisistä on tarkoitettu kulkemaan vierellä vain osan matkasta. Niin sen kuuluukin mennä. On helpompi antaa anteeksi, muille ja itselle ja jatkaa matkaa. Ainahan ei pysty. Antaa anteeksi. Mutta tärkeäähän on kuitenkin tehdä rauha senkin asian kanssa. Mä olen tänään niin paljon vahvempi, kuin koskaan ennen.

Niin, että meneekö nyt jo liian hihhuliksi, vai? :D :D 

Hyvää tätä viikkoa! Kiitos, että olette mun elämässäni. Livenä tai siellä ruudun takana!

Sannis