Satunnaiset (epä)toivon hetket

Migreeniputki on kestänyt useamman viikon. Välissä on yksi tai kaksi parempaa päivää. Silloin vihlaisee välillä kipeästi vasemmasta ohimosta tai vasemmasta poskesta aivan, kuin särky paukahtaisi päästä poskiluuhun. Muuten on parempi olla ja oon helpottunut. Kunnes se yhtäkkiä alkaa taas. Jos aurinko paistaa vasemmalle puolelle päätä. Jos tuoksut on liian voimakkaita. Jos yö on katkonainen. Jos jos jos. Ei hajuakaan, mikä kaikki sen laukaisee. Kroonistuessaan migreeni ei ole enää kohtauksia, vaan jatkuvaa, lannistavaa, kaikki voimat syövää aivosumua ja tasaisesti junnaavaa hermosärkyä. Kipu on huomattavasti laimeampi, kuin yksittäisissä lyhyemmissä kohtauksissa, mutta yleisvointi romahtaa nopeasti eikä oireiden alkua ja loppua enää erota niin hyvin.

Migreenilääke ja särkylääkkeet coctailina auttaa vaihtelevasti särkyyn, mutta ei väsymykseen ja sumuun. Niitähän ne vain pahentaa. Muisti pätkii eikä ajatus kulje. Kroppa on väsynyt ja veltto. Välillä tulee ahdistus, ihan fyysinen sellainen. Aivan, kuin olisi pakko purra hampaat yhteen niin kovaa, että ikenet hajoaa tai painaa kynnet kämmenistä läpi. Tuntuu, että on pakko päästä omasta kehosta ulos...ettei enää kestä olla oman nahkansa sisällä.

No joo, nämä migreenijaaritukset nyt ei varmasti kiinnosta ketään, mutta voi morjens, että mä oon välillä väsynyt! Oon koittanut hoitaa normaalit puuhat ja sen lisäksi käyn melkein joka päivä moikkaamassa mummua. Koitan auttaa sen mitä pystyn; käyn kaupassa, katkon sokerinpaloja, autan puseroa päälle, leikkaan tukkaa ja pidän seuraa. Mummu on asustellut yksin ja pärjännyt hyvin, vaikka on lähemmäs ysikymppinen, mutta kaatuminen joitain viikkoja sitten hankaloitti hommaa murtuneen käden ja revenneen reisilihaksen takia.

Kaikesta huolimatta yleisfiilis on pääasiassa aika positiivinen, mikä on omasta mielestä yllättävää. Satunnaisina hetkinä annan epätoivon lyödä yli ja tuntuu, että alan porata. Joskus alankin. Tsiigailen ihmisiä, jotka elää normaalisti päivän puuhia ja tunnen oloni maailman yksinäisimmäksi tyypiksi aivosumuni ja särkyni kanssa. Aika nopeasti pääsen kuitenkin jaloilleni noiden hetkien jälkeen ja oon pärjännyt kuiteskin melko hyvin koko tämän ajan. Toki hävettää, kun unohtelen välillä asioita ja vapaapäiviä odotan, kuin kuuta nousevaa, että saisin huilata.

Kuitenkin kaiken päällä häilyy sellainen hiljainen kiitollisuus. Siitä, että se on minä, joka on kipeä eikä tytöt. Siitä, että meillä yleensäkin on tytöt. Siitä, että mister A. yrittää ymmärtää ja käskee muuttaa lääkkeitä jos edelliset ei auta. Siitä, että mulla on vielä mummu, jota käydä moikkaamassa. Ja kaikesta muusta. Tämä on nyt toinen kevät, kun migreeni kroonistuu. Edellinen kerta oli kaksi vuotta sitten. Kun tietäis mistä se johtuu. Mikään ei ole itsestään selvää. Ei varsinkaan terveys.

Eilen maailma kirkastui yhtäkkiä. Värit palasi ja sumu hälveni. Energiaa oli vaikka naapurillekin antaa ja aamupäivän Body-tunti tuntui huikealta. Tänään värit on taas harmaammat ja me laitettiin töiden jälkeen verhot kiinni, piirretyt Netflixiin ja istuttiin sohvalla. Haluaisin kertoa vaikka mitä. Siitä, että minä ja mister A tavattiin tasan kaksitoista vuotta sitten. Tai siitä, että mun mittariin paukahti just 21. kevät ryhmäliikuntaohjaajana. Tai siitä, kun meni hermot ekaluokkalaiseen. Tai siitä, kun meinasin haljeta ylpeydestä, kun just se ekaluokkalainen on just meidän oma. Nyt en kuitenkaan ehdi, koska me lähdetään etsimään minille Batman- tai Spiderman-pukua. Mister A on tekemässä puutöitä anopin luona. Luulen, että me tytöt saatetaan käydä ostamassa myös pari donitsivuokaa :)

Terkuin,

Sannis